Toivosta ja toivottomuudesta

Voikukka kekkuloi puiston vihreällä veralla. Kertakaikkisen tyytyväisenä eloonsa. Vähääkään valoisuuttaan piilotellen. Aurinkoisena vaikka aurinkoa ei oltu päivään pariin näillä main nähtykään.

Harvoin todistaa sellaista silmitöntä toivoa, niin että häikäisee. Ehdotonta ja periksiantamatonta.

Useimmiten toivon laatu on vähän vetäytyvä. Huomaamaton.

Kun toivoa on sopivasti, käytännön kohtuullisesti, ei sitä pane erityisesti merkille. Kunhan elämä kulkee, ja suurin piirtein suunnassa.

Mutta sen puute. Toivottomuuteen tallaantuminen. Sen sielu totisesti tuskittelee ytimissä asti.

Kunnes pimeimpään sitten pilkahtaa pienikin toivo. Oitis tunnistat.

Kuin sisilisko se hipsii kallion kupeen lämpöön. Ei jää kauaksi siihen köllimään, mutta viuhahduksen verran. Niin että huonommallakin huomiokyvyllä verkkokalvolla vilahtaa.

Toivo herää.

Albert Edefelt: Laivanrakentajat

Pullaa poskeen

Mistä syystä pulla maistuu? Miksi ihmisen pitää aina aika ajoin, ja toisinaan useamminkin, saada pullaa?

Istuttiin moottoritien varrella sellaisella monitoimiasemalla ja shoppailuseisakkeella. Mussutettiin ajomatkaa lyhyemmäksi kahvilla ja korvapuustilla. Hyvältä maistui.

Perimmäisiä kysymyksiä. Niitä putkahtaa kymmenien aviovuosien uurruttamasta uneliaisuudesta, kun tottumuksen vääjäämätön lautturi kapuloi verkkaan kahden väliä.

Eivät hevosetkaan evoluutiopolulleen ole kaivanneet taikinatiinuja. Tammat eivät tarttuneet alustushommiin vaikka sitkoa sorttia ovatkin. Tyytyvät kauraan ja muihin viljapitoisiin, ihan luomuna.

Mutta ihmisen piti päästä palmikointihommiin heti kun onnistui tekemään tulen ja sille asettamaan ensimmäiset astiansa. Ja nyt siitä pullamössöilystä ei näytä tulevan loppua: Dallas ja Texas, Lucia ja rahka sekä vielä kanelikierteinen voisilmä. Ihan hervoton valikoima hiivakohokasta.

Onneksi sentään pulla maistuu muillekin kuin suomalaisen liikenneaseman asiakaskannalle. Ainakin ruotsalaisille, ovat puheiden mukaan meitäkin persompia pullaposkia. - Vaikka ei millään pahalla.

Mikä olevaista on?

Tapasin työkaverin kengät. Kirpparilta kulkeutuneet.

Ne olivat niin suloiset, että pakko puhjeta puheisiin. Loogisjärjellisesti elottomat esineet olivat asettautuneet olomuotoonsa, joka kertakaikkisesti inhimillisti ne. Pakotti seurusteluun ja hyväntahtoiseen päivittelyyn.

Sai miettimään olevan ja olemattoman sumuista saumaa. Sitä mikä on persoonaa, ihmistä, mikä ajattelua, aineenvaihduntaa, atomeja uudessa järjestyksessä, materiaa ja antimaterian mystiikkaa. Sielua kaikessa syvyydessään.

Että mitä kaikki oikein on, kun mikään ei ole välttämättä miltä näyttää. Vai onko sittenkin.

Varovasti pitää edetä tällaisten mietintöjen kanssa. Vähän kuin umpipimeässä metsämättäillä. Sammalen ja kovaposkisten puiden välissä.

Leonardo da Vinci: Nainen ja kärppä

Aamulypsyn aikaan

Lehtipuut hulmuttelivat heti aamusta kainon vihreitä helmojaan. Jos olisivat juuriltaan irronneet, niin olisivat kirmanneet niiltä sijoiltaan ylös Linnunlaulun kalliolle kuin Suomi-filmin punakat piiat.

Oli heti niin aurinkoista, että päivää olisi voinut haukata kuin kypsää omenaa.

Talojen ikkunat iskivät säteille silmää. Kadut marssivat ryhdikkäinä renkipoikina peltopuuhiinsa puhtaassa valkeassa valossa. Koko kaupunki heräsi anivarhaiselle aamulypsylle nuuhkien tuulta ja tuulen suuntaa. Taivaan sini oli niin sinistä, että ylös katsoessa huimasi kuin altaan ylimmältä hyppytasanteelta.

Tuomiokirkolla esiliina pestynä ja hiuksille kietaistu vihreä liina. Terhakka pakettiauto tarjoutumassa lypsyjakkaran virkaan.

Kadunpesijän vesiletku suhisi kuin utareista maito lypsäjän kämmenistä tyhjään ämpäriin.

Elämän täyttä on valon, valkean ja sen tuoreen vihreän vivahde.