Ne olivat niin suloiset, että pakko puhjeta puheisiin. Loogisjärjellisesti elottomat esineet olivat asettautuneet olomuotoonsa, joka kertakaikkisesti inhimillisti ne. Pakotti seurusteluun ja hyväntahtoiseen päivittelyyn.
Sai miettimään olevan ja olemattoman sumuista saumaa. Sitä mikä on persoonaa, ihmistä, mikä ajattelua, aineenvaihduntaa, atomeja uudessa järjestyksessä, materiaa ja antimaterian mystiikkaa. Sielua kaikessa syvyydessään.
Että mitä kaikki oikein on, kun mikään ei ole välttämättä miltä näyttää. Vai onko sittenkin.
Varovasti pitää edetä tällaisten mietintöjen kanssa. Vähän kuin umpipimeässä metsämättäillä. Sammalen ja kovaposkisten puiden välissä.
 |
| Leonardo da Vinci: Nainen ja kärppä |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti