Moniääni

Ihmisestä lähtee useimmiten niin ääntä, ettei muu mahdu. Ja jos ääntä ei tule ulos se pyörii vähintäänkin pään sisällä. Oma ääniraitansa jokaisella.

Äänessä aina myös ihmisen teelmät. On pörinää, hurinaa, pärinää, soittoa, kilkettä ja kalketta. Monenlaista.

Olikos ääni ennen äänettömämpi?

Se saattoi olla ääneti, vaiti ja sanomatta. Hipihiljaiseen pudottaa pisaran. Antaa oksan raapaisun resonoida. Veneen hankaimen kirahtaa. Onton kopsahduksen kuulua kuun jo kelluessa taivaan tähtirannalla. Jonkun kuullun kaipaavan vaarantakaisesta kuusimetsästä kaikuaan. Siipien läpsähtää. Risun katketa.

Ääni taikoi ja taituroi salaperäiseen sitäkin salaisemman. Aavistuksen ja odotuksen. Sen joka todellisen nurkan takana yhä odottaa.

Pekka Halonen: Viulunsoittaja

Askeleet

Askeleita on monia. Useimmiten niistä ei erityisesti ajattele yhtäkään.

Mutta joskus.

Kun on aikansa lymyillyt metsäisessä marginaalimaailmassa, pellon syrjällä, kallionpyllyllä. Keinunut kaislanvarrella ja tuoksutellut vihreää lähestulkoon tainnoksiinsa.

Sellaisesta kun astuu vaakasuoriin sovitelluille kivilaatoille korkeiden talojen kaikukaapissa, tietää askeleensa ja toisenkin. Yhtenä joukossa kuulostelee itseänsä ja oman tilan ottoansa. Omia kopinoitaan.

Ääntä lähtee olemassaolon todisteeksi. Mutta muuten yläpäästä epätäsmällistyy, hapertuu, häipyy ja haihtuu. Osin ei itsenä niin olekaan.

Wassily Kandinsky: Several Circles

Kaleidoskooppi

Muistojen rompelaatikosta löytyi lapsen kaleidoskooppi.

Runsaudensarvi. Ilon tulitus. Salaperäinen ihmevekotin.

Sitkeästi siristelin putkeen ja päätin, että saan otteen värien rytmistä. Oivallan muutoksen kaavan. Seurauksen syyn. Palaan alkuun ja ihailen uudelleen. Tiedän mitä teen ja hallitsen hetken.

Sain katsoa usein ja pitkään. Ei avautunut maailmankaikkeus, ei syntynyt edes kehnoa kaavan hahmoa. Pelkkää kauneuden kauheaa kaaosta.

Käsittämätöntä ja kiistatta elämässä muutoinkin vallitsevaa. Ei kertausta, ei samaa setuppia. Elämän ehdoton kopiointisuoja.

Ambrosius Bosschaert: Asetelma 

Seura kaltaistaa

Pari päivää ollut levottomassa seurassa.

Tuuli puskee puita. Sählää kaislikossa. Narahtelee nurkissa ja ulisee ikäväänsä ovenraossa. On nin paljon liikeen ääntä että siitä tulee kokonainen hiljaisuus.

Omakin villasukkajalka alkaa etsiä toista sijaa. Ei voi ottaa hetkestä koppia kun ympärillä muu kaikki huojuu, heiluu, keikkuu ja kiitää. Kovassa kiireessä lounaasta pois.

Miettii, jos maailma ja mieli olisivatkin niin kuin ne itse asettelet. Aina eikä sattumoisin: tyyni iltahetki, korren haikea heiluri auringon viistoissa viivoissa, sinikkään pörriäisen unettava surina, laineen taputtelu laitaan. Ongen poiju kehdossaan.

Jarmo Mäkilä: Suden hetki