Tuuli puskee puita. Sählää kaislikossa. Narahtelee nurkissa ja ulisee ikäväänsä ovenraossa. On nin paljon liikeen ääntä että siitä tulee kokonainen hiljaisuus.
Omakin villasukkajalka alkaa etsiä toista sijaa. Ei voi ottaa hetkestä koppia kun ympärillä muu kaikki huojuu, heiluu, keikkuu ja kiitää. Kovassa kiireessä lounaasta pois.
Miettii, jos maailma ja mieli olisivatkin niin kuin ne itse asettelet. Aina eikä sattumoisin: tyyni iltahetki, korren haikea heiluri auringon viistoissa viivoissa, sinikkään pörriäisen unettava surina, laineen taputtelu laitaan. Ongen poiju kehdossaan.
 |
| Jarmo Mäkilä: Suden hetki |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti