Seura kaltaistaa

Pari päivää ollut levottomassa seurassa.

Tuuli puskee puita. Sählää kaislikossa. Narahtelee nurkissa ja ulisee ikäväänsä ovenraossa. On nin paljon liikeen ääntä että siitä tulee kokonainen hiljaisuus.

Omakin villasukkajalka alkaa etsiä toista sijaa. Ei voi ottaa hetkestä koppia kun ympärillä muu kaikki huojuu, heiluu, keikkuu ja kiitää. Kovassa kiireessä lounaasta pois.

Miettii, jos maailma ja mieli olisivatkin niin kuin ne itse asettelet. Aina eikä sattumoisin: tyyni iltahetki, korren haikea heiluri auringon viistoissa viivoissa, sinikkään pörriäisen unettava surina, laineen taputtelu laitaan. Ongen poiju kehdossaan.

Jarmo Mäkilä: Suden hetki

Viinalla ei virtaa

On muinainen uskomus, että suomalaiselle kelpaa ilmainen viina. Ja sen toivolla on saatu ihmeitä aikaan ja virtaa sinnekin, missä tulpat ovat muutenkin jo kostuneet. Hulluuksiin asti.

No eipä päde tämäkään totuus enää sellaisenaan euroajassa. Tilalle on tullut muuta himonnan ja hinkumisen kohdetta.

Talvella nähtiin, miten muoviämpärit saivat kansan rivit ripaskaan. Silloin meikäläinen, vähän itseään parempana pitävä väki, hymähteli hullutukselle. Että sankojen saanti olikin rahvaalle niin olennaista.

Mutta eipä ole varaa virnunnalle enää. Omaan nilkkaan osui. 

Mikä saa sohvaelämäänsä hyvinsopeutuneen tanakan riuhtomaan tuntikausia vesottuneilla hakkuuaukeilla, peuranpoluilla, liukastelemaan kallionkupeilla, kahlaamaan sammalhetteikössä kuin paraskin suopalloilija? Ja vielä himokkuuttaan vähääkään häpeämättä. Hullunlailla haahuillen. Kantamustaan vaivihkaisesti peitellen jos erätaipaleella sattuu näköetäisyydelle toinen, mahdollisesti samaa sateenkaaren päässä piilottelevaa aarretta ahnehtiva.

Voi sitä villiä saamisen riemua, rietasta kahmintaa, ahneutta ja omaksi ottamisen nousuhumalaa. Kanttarellimetsässä.

Giotto: Outo suudelma

Varikset torikahvilla

Kolmen variksen veljessarja nahisteli nupukivillä. Kehkeytyvän sukusaagan katselu hiveli huomiota enemmän kuin vastaavat muut, ihmisenoloiset kanssakahvittelijat torikojulla.

Siipiviitan repalereunat viipottaen kolmikon kärkevin kantoi nokassaan muhevaa ranskanperunaa. Korahteli ärtyisään minkä sai nokkapihdeistään päästeltyä.

Perässä pyrähtelivät kaksi muuta, torikorttelin pilli ja pulla.

Lienevätkö laitahyökkääjiä paikallisessa lätkäliigassa, sen verran oli taklauksen tuntua vuorovetoisessa anastusyrittelyssä. Vaiko enemmänkin vanhanliiton volvomiehiä kaasuttelemassa peltipoliisivälejä itsemurhatyyliin. Turvavälinpitämättömyydellä ja ohitusraivolla.

Lintujen touhussa kiinnosti omasta lajista tuttu tolkuttomuus. Näytillä oli kuolemansyntiä ahneudesta ja itaruudesta ilkeyden iloon ja omanvoiton pyyntiin. Täydellistä tunneälyttömyyttä ja vihanpitoa. Unohtamatta rumaa, resuista ulkomuotoa ja korviasärkevää väärinlaulantaa.

Pohdituttaa, minkälainen luomakunnan kruunu sitä on. Vai eikö ole ollenkaan.

Andy Warhol: Veitset

Tammi

Tammi on jyhevä. Hyvä mittakaavaksi elämän sattumuksiin. Suhteellistaja.

Yhden tunnen jo versovuosiltani.

Tuttavatammi jaksaa kasvatella hapsuisia lehtiryppäitä enää paikoitellen nivelikkäisiin oksiinsa.

Puun mustalla parkilla ylhäällä korkeuksissa valoa siivilöivät vihreät huiskut ovat hilpeä näky. Leikillään ja huumorilla puu viestittää ohisujahtaville, että vielä vanha valvoo. Mihinkäs tästä kiire. Nuuskii kesää ja kuulee kaislojen kaihoisan kahinan.

Ja kun kerran ei sitten sitäkään, niin kuka tietää minkälaiset salaiset salit sillä on alisessa maailmassaan manalle menoa varten.

Tähän tammeen voi vielä astua sisälle, onkaloiseen vierashuoneeseen. Puussa seisoo ja kuuntelee, miten arkihurina oudosti etääntyy ja vaimenee. Aavistelet, miten satojen vuosien viisaus on kaivanut juurensa pimeään ja kurkottanut latvansa vaihtuvaan valoon. Siinä ajassa sukupolvien kellot heränneet tikitykseensä ja kilahtaneet tasalyöntinsä ennen seisahtumistaan.

Ihmisen elämänmitta ja ahkeroitu tuntuu siinä puun sydämessä sangen vaatimattomalta. Oma pienuus luvalliselta.

Eugene Delacroix: Vapaus johtaa kansaa