Yhden tunnen jo versovuosiltani.
Tuttavatammi jaksaa kasvatella hapsuisia lehtiryppäitä enää paikoitellen nivelikkäisiin oksiinsa.
Puun mustalla parkilla ylhäällä korkeuksissa valoa siivilöivät vihreät huiskut ovat hilpeä näky. Leikillään ja huumorilla puu viestittää ohisujahtaville, että vielä vanha valvoo. Mihinkäs tästä kiire. Nuuskii kesää ja kuulee kaislojen kaihoisan kahinan.
Ja kun kerran ei sitten sitäkään, niin kuka tietää minkälaiset salaiset salit sillä on alisessa maailmassaan manalle menoa varten.
Tähän tammeen voi vielä astua sisälle, onkaloiseen vierashuoneeseen. Puussa seisoo ja kuuntelee, miten arkihurina oudosti etääntyy ja vaimenee. Aavistelet, miten satojen vuosien viisaus on kaivanut juurensa pimeään ja kurkottanut latvansa vaihtuvaan valoon. Siinä ajassa sukupolvien kellot heränneet tikitykseensä ja kilahtaneet tasalyöntinsä ennen seisahtumistaan.
Ihmisen elämänmitta ja ahkeroitu tuntuu siinä puun sydämessä sangen vaatimattomalta. Oma pienuus luvalliselta.
 |
| Eugene Delacroix: Vapaus johtaa kansaa |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti