Neilikoita ja muuta herkkää

Kummaa kauneuden kaihoa meissä joissakin on nimenomaan kukkien suuntaan. Niitä ei lakkaa ihastelemasta. Jokakesäiset rituaalit ovat isolta osalta sitä, että rientää niitynlaitaa tai peltotien piennarta nähdäkseen ja tuoksutellakseen kesäkukkiaan.

Erityisen kukkahuumauksen kokee keväällä. Talven jäljiltä vielä kelmeän värittömälle pientareelle syttyy leskenlehtiaurinkojen loiste. Tai miltä tuntuukaa nähdä lehtoon siivilöityneissä valopälvissä sinisyyttä hehkuva vuokkomeri. Lehdokkien orkideantuoksu kesäillassa. Kielopaikan hennot parfyymit...

Ja jokaiseen kukkaan, istutettuun tai luonnostaan paikkaansa kasvaneeseen, liittyy tarina, muisto tai muistoja. Mieleen nousevia kuvia ja tunnelmia. 

Keskikesän kukista herkin ja puhuttelevin minulle on ketoneilikka. Kukka ei ole suurin suuri, mutta hentoisen varren ja kapeansuikeiden lehtien kannattelemana hehkuvan aniliina se saa minulta kaikki tyylipisteet. Siinä kukkii kesä tienpientareella. Ujo kukka ummistaa terälehtensä illalla ja avaa silmänsä taas auringolle ja valolle. Sekin jotenkin erityisen hienostunutta.

Mistä ja miksi mikin kukka kellekin on mieluisin. Siinäpä seliteltävää. 

Ketoneilikka on yksinkertaisen kaunis.