Vesi on sininen, vaikka varmaan oikeasti se ei sitä ole. Sininen ja vesi ovat yhtä ainakin tunteena.
Kun kelluu meressä ja katselee poutapilvien purjehdusta kesänsinisellä taivaalla, voi ajatella veden heijastelevan taivaan sinisyyttä. Vaiko taivas heijastelee vettä.
Ja mistä kertoo sadepilvien tummuus. Ensin harmaus, jossa hento häivähdys sinisyyttä ja sitten toisinaan tummuen yhä syvemmin sinisyyteen. Pilvissä piilevä vesi vaikuttaa siniseltä, joka valahtaa värittömäksi maahan sataessaan.
Sinisenä sadepäivänä on suorastaan velvollisuus tarttua, johonkin Agatha Christien dekkareista. Uppoutua jonkun englantilaisen maaseututaajaman tai kartanon yläluokkaiseen elämänmenoon. Nyt sattui luettavaksi neiti Marplea. Eikä yhtään kaduta kirjan parissa vietetty päivähetki ja yö, jolloin hentoinen sade kuiskaili parven katolle.
Kun Marple oli pannut loppusivuilla neuletyönsä syrjään, tehnyt asiaankuuluvan yhteenvetonsa ja murhaaja paljastettu, maailma ympärillä tuntui niin tyyneltä ja turvalliselta.
Sekö näissä kesärituaaleissa niin koukuttaa: Samanlaisuus, toisto, muutoksen hitaus.
Vaiko vanheneminen.
Aiheeseen liittyen kannattaa lukea kirjailija Kristina Carlsonin kirjoitus Suomen Kuvalehdestä 30/2013.
Kristina Carlson: Vanhusmaisuus
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti