Marraskuisena päivänä, jolloin pehmeä valo hädin tuskin läpäisee taivaan pimennysverhot, haluaa katsella tyyntä ja tyhjää peltomaisemaa. Sänkipeltoa ja sen syrjälle riisutun metsän rajaa.
Sellaisessa pehmeässä suhjuvalossa pääsee hetkeksi olemaan hiljaa itseltään.
Värit ovat saaneet äärimmäisen merkityksensä. Vivahde ruskean eri sävyssä erottuu. Harmaa aaltoilee koko taivaan katon yli ja laskeutuu aavistuksena häviävään vihreään kuusikossa.
Muodoilla on omat tarinansa: Pientareelle jähmettynyt horsman varjo. Pensaan muistossa riippuva ruusunmarja. Ääriviivaksi muuttunut kesäheinä.
Maisema ja aika asettuu katselijaan. Kauemmasta katsojasta näyttää, että katselija on osa maisemaa.
Pellon kynnös kääntää kylkeä kuin vuodenkierto. Jokin jatkuu ja on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti