Katujen kulku

Kadut tietävät suuntansa. Talot niiden varrella oman paikkansa.

Kadut määrittävät itsensä ja kaupungin. Risteyksissä ne kohteliaasti antavat kättä toisilleen. Jatkavat eteenpäin tai kääntyvät sinne mistä juuri tulivat.

Kaduilla on tarkoituksenaan pitkästyminen. Niillä ei ole alkua tai loppua. Ne ovat alku ja loppu juuri siinä, missä ovat.

Kulkijalle katu on turvallinen. Se saattaa suuntaansa, vie jonnekin tai jostakin pois. Talot todistavat toisilleen arvokkuuttaan ja sulkevat seinillään kaupungin.

Kun kulkijana kadotan karttani, ihmettelen suuntaa. Kenties poiketa kaduilta? Jättää turvaisa kaupunki? Edetä itsekseen ja itsenään?

Uskaltaako? Uskallettava on.

M

Ragnar Ekelund: Näkymä Laredosta

"'

Omituista lohtua

Mikä sinua lohduttaa? Itseäni aina toisinaan maailmanmenon arvaamaton outous.

Sellaista lohtua saa kun joku on kyllin paksua. Aivan absoluuttisen hulvatonta ihmettä ja kummaa, kertakaikkisen hervottoman omituista. Silloin ei voi muuta kuin muotoutua ymmyrskäisenä äimistelemään.

Aikansa oudoksuttuaan huomaa, etteivät omaan siipeen sattuneet nyt niin kummoisia ole.

Tulee lohdutetuksi. Panee naurattamaan. Saa omat asiat kohoamaan ajatusten yläilmakehiin ja katoamaan maailman kummallisuuksiin.

Oudon kainalossa voi ylpistyä omasta normaaliudestaan. Saada hyppysellisen takaisin itsekunnioitustaan, suoristaa varttaan. Ja ylevöityä kaipaamaan ihmisyyttä.

Pehr Hilleström: Kustaa III:n julkiset illalliset. 1779. Yhdet syö ja toiset katsoo sitä syömistä. Outoa. Eihän tällaisia pitoja enää järjestetä? Eihän? 

Hiiriä on ja ihmisiä?

Ei ole montaakaan huonosti nukuttua yötä siitä kun tapasin taipaleellani riemuisan hiirenoloisen.

Ja jo nyt sain kaupunkifaunan tarkkailutehtävääni uutta ihmeteltävää.

Tuli tämä suunnistaja.

Säntäsi vastaani aamupimeässä, kaupungin ytimessä, Säätytalon ja Suomen Pankin nurkalla.

Kohtaaminen oli vähintään yhtä viuhahdusmainen kuin treffit jyrsijänsukuisen kanssa: Silmäkulmassa vilahti, ja samassa vastaan suhahti trikoisiin sonnustautunut karttakätinen, pään paikalla sokaiseva halovalo. Mies, nainen, ihminen? Havaintokykyni ei kyennyt.

Hädissään se varmaan oli. Aika hukaksissa jo niin varhain aamulla. Onko se säntäillyt karttoineen kaupungeissa kovinkin kauan? Voisiko sitä joku auttaa? Oletteko nähneet?

Oliko tämä työmatkaliikkujien touhukas trendsetteri? Työelämäkuntoutuja? Toimisto-orjan hiukan tavallista oudompi alalaji?

Ihmeitä on.

Taitosharjoituksia

Talveen mahtuu tänäisen tapaisia päiviä. Niistä useimmat eivät jätä lattialle edes pientä kuralätäkköä tai jalan alla kipeää tekevää hiekkahippua.

Mikään ei kimalla. Pakkanen ei kilistele kuohuviinimaljaa. Taivaanemännän puuterihuiskusta ei putoa lumipölyä silmille. Vain valtava mitäänsanomattomuus sulkee kaupungin syleilyynsä. Öinen  orkesteri on koonnut anivarhain kamppeensa, ja loppuun juodusta lattesta on jäänyt lasiin kuivunut maitorantu.

Meri makaa ikävystyneenä selällään. Taivaan harmaus on sen jääsohjoinen peite. Valo vain viipyilee eikä löydä varjojaan.

Teen kahvilan paperiliinalla taitosharjoituksia. Annan etuajo-oikeuden ajalle. Olen. Enkä välitä.

Maailma tekee takaisintuloaan

Päivä oli tänään ihmeen aikaisessa. Tai minä myöhässä.

Työmatkajunan ikkunaan hahmottui yllättäen kuvaa taloista, puista, taivaanpilvistä ja loskassa lompsivista kanssakulkijoista.

Yllätyin todella maailman paluusta. Vai minäkö se tein paluumatkaa?

Määräasemalta oli suunnistettavaa outoon osoitteeseen, mutta sekin sujui suomenmestaruustasolla. Katukilpien kirjaimet järjestyivät sanoiksi, talonumerot olivat tukevasti paikallaan. Puskassa tirskui kevätjuhlien etkoja joku pulua pienempi.

Vastaansuihkiva lenkkeilijä toivotti siunausta päivään.

Sitä se taisi olla. Joku oli totisesti raottanut taivaan makuukammarin kardiineita. Ainakin hetkeksi.

Hiiriä on ja ihmisiä

Kaupungin fauna yllättää. Näin aamulla hiirenoloisen otuksen. Se ryntäsi ylös Suomen Pankin paraatiovelle vievää ramppia.

Miten niin pieni voi olla niin hirveän vikkelä. Ja vielä ilman siipiä. Voisivatpa pienet ihmisetkin.

Mistähän se oli tulossa ja minne menossa? Oliko hädissään vai silkkaa hilpeyttään? Kotiinko, sinne Snellmanin patsaasta kolmas kolo vasemmalle? Olivatko edellisillan sitsit venyneet varhaiseen? Vai innokkaana kohti päivän töitä, joita kokonainen kohortti kollegoita holvin setelisilppurina jo painoi menemään?

Arvelen oliota hilpeäksi. Sen laatuinen askellus kuvasti kiirettä ja katastrofia enemmän olemisen runsasta riemua.

Sillä asenteella olisi mukava itsekin liikuksia.

Välillä, ja varsin tähän aikaan vuodesta, käytävät vain ovat usein liukkaita. Vähän pitää varoa askeleitaan, kuitenkin.

Loppiaisen valo

Kun kaikkea on kovin kyllin, sitä hetkittäin on kuin keskellä kaatosadetta. Vettä kaatuu maahan yltäkylläisesti. Pisarat kaatuvat yhdeksi, kadottavat äänensä kokonaiseen kohinaan.

Mutta sade vaimenee hurmoksensa jälkeen. Ihminen siinä maisemassa tulee taas tietoiseksi kaikesta tippumisesta, solinasta, veden vikkelästä ja hitaammasta soitinnuksesta. Kuivumisen rapinasta.

Silloin aika imeytyy itseensä, tiivistyy ja kimaltelee.

Ajan olemuksen ytimessä on valon heijastus. Ymmärtämisen ja havahtumisen hetki. Niissä hetkissä elämän arvo kouraisee kauniisti ja kipeästi.

Vermeer: Tyttö ja helmikorvakoru

Pitkä, arkinen katu

Tällä viikolla minulla on ollut aika omanani. Olen autuaasti antanut olon nukkaantua kuin vanhan villatakin.

Kynttilä palaa ikkunalla eikä pidä juuri minkäänlaista ääntä. Lunta on tömähdellyt katoilta, ja toisinaan lumesta sulanut vesi on rapistellut räystäitä. Katujen ääniä syleilevä umpihanki on haipunut ja askelet jauhavat allaan ratisevia ranskanpastilleita.

Talossa varsin pienimuotoista tapahtumista jossakin hämärän rajamailla. Muutama kulho maitokahvia ja leivän rämähtävä syntymä ulos paahtimesta.

Kuljin kuitenkin pitkän kadun päästä päähän. Hämmästyin sen pituutta. Ja kaikkea arkaa ja vaiteliasta arkea sen varrella. Osannut aiemmin edes huomaamalla arvostaa tällaista katua ja sen harmaata sympatiaa. Tarkoituksenmukaista ja osin vääjäämätöntä toimintaa.

Oli hyvä kävely uudelle vuodelle.