Aika on nilkku poni. Tai joku muu oudohko kavio-olento.
Aamulla se nilkuttaa epätahtisesti konttorille. Kuopaisee vauhtia harmaasta ja vetäisee henkeen päivän odotuksia.
Kahvikone hörähtää sille suopean huomenen.
Keskipäivään mennessä hidasta kapsetta näppäimistöllä on kertynyt hyvän matkaa. Sitten muutama matka jo ravia ja kirjaimiin sotkeutuvaa reipasta laukkaa. Pari tomakkaa potkua takaraajoilta.
Tunteenpurkuterapiaa. Iankaikkinen aikakin tarvitsee
Taipumus seisaaltaan nukahtamiseen on oliolle onneksi. Pitkästys saa nitkuttamaan kohti tasaa.
Pendelöintipuuhassa olento uuvahtaa junan penkkiin. Väsyy ja jähmettyy. Havahtuu omaan nikotukseensa, hirnahtaa.
Ilta antaa kevyttä raippaa. Laittaa reippaaseen raviin. Rivakkaan liikkeeseen.
Kunnes aika ummistaa pahnoille. Ajan avaruuteen.
Sitten. Päivä avaa portin. Kaviot kapsivat epävarmaan käyntiinsä.
Hop ja kopoti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti