Aamu ei ollut kai vielä kunnolla hereillä. Mutta minäpä havahduin, keskellä Rautatientoria, en kaukanakaan Kivestä.
Sateensukuinen tipahdutti päähäni hirmuisen ikävän.
Ympärillä tuttu touhu: Nupukivet marssivat kiiltävin otsin aseman suuntaan. Joku busseista pusahteli kauempana ylimielisyyttään. Makkaratalo hoilotti jokapäiväisiä mainosvalojaan. Kellotornissa viisarit olivat taas tietävinään jotain kovinkin tärkeää. Sivuitse rahisteli jokunen.
Ja minuun tuli lumen ikävä. Lumi.
Valkoista hohtavaa. Taivaan väriä arasti kantavaa. Valon lippua liehuttavaa.
Tallottua, jään peittona lepäävää, pellon sängen peittänyttä, tuulen dyyniksi ajamaa, puun oksalla keinuvaa, katon lappeella riippuvaa, kasaksi koottua, pehmeää, kiteistä, karheaa, kanneksi jäätynyttä, lätäkkössä makaavaa, narskuvaa, natisevaa, kiuaskiville sulavaa, ikkunaan takertunutta, hiuksille pitsihuivia tekevää, kaikkialla olevaa.
Kun sen muistaa. Ikävä sattuu.
 |
| Pekka Halonen: Avannolla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti