Paluusatua

Kotiinpaluun kanssa samaan aikaan vuodenaika palasi kohdilleen. Palasin valoon havahtuneeseen kaupunkiin, vaikka toisesta lähdin.

Se riensi vastaan kuin ei ikinä, tai ainakaan muistoissani. Sulki syliinsä.

Moottoritie jo jarrutteli kohti kotia. Sivustalla tummana aavisteleva meri seisoi liikkumatta sijoillaan. Oli palmikoinut rantaviivaansa nuuhkivat valoketjut kauas niemen kärjelle. Talojen ikkunatuikkeet ja siltojen lyhdyt peilailivat toisiaan. Antoivat valonsa kiertää mustaa pintaa. Piruetteja pimeydelle.

Kattojen otsalla kellui kellervä kuu. Nauroi koko leveydeltään sekavahkoa sirkusta. Liikenteen nitkettä, joulutuiketta ja pälvistä lumiasfalttia. Keikkui paksulla poskellaan hyväntahtoisena.

Rannan kivilinna oli kilkutellut kuvajaisensa itseään komeammaksi. Valofasadia kertoimin.

Kohta, ihan kohta jääriite kurottaa hileiset sormensa ylös valopylväisiin.

Pimeyden keskelle tullut talvinen kirkkaus.

Sandro Boticelli: Pyhä Seimi

Joululle tilaa

Olen tekemässä joulun juhlalle tilaa. Tahmeasti etenee kaiken maailman tavarain siirtely. Toiveena, että hiljaisuus, jos ei yllä vielä mieleen, yltäisi edes ympäröivään.

Joulu voi olla osaltaan suurta lavastusta, mutta mitäpä ihminen ei tekisi saadakseen omaan kuplaansa hetkiseksikin tyyntä ja rauhaa. Osaisi hengittää samaan tahtiin taivaan kaikkeuden kanssa. Elää niinkuin ihmisen tarkoitus olisi, tässä.

Tähtivaloja ei kaupungin heijastuksessa ylhäältä tavoita. Siksi omalla ikkunalla pieni kynttilätuike puhuttelee. Tiheää, äänetöntä kirkasta tummaa vasten.

Vastapäisen talon ikkunassakin kynttilä. Myös toinen on sytyttänyt tähden.

Alvar Cawén: Sisäkuva ateljeesta

Kolmas adventti

Valo katsahtaa ohimennen ulkoa hämäriin huoneisiin.

Kynttilä haaveksii ikkunalaudalla. Tyynenä. Hiljaisuudella painava peite.

Mieli haikeutuu syyttä. On odotusta, tässäolon täyteyttä ja menneen muistutus.

Unohtuneet hetket kahisevat suljetuissa kaapeissa.

Tulee kuva ja meren tuoksusta aavistus. Monet menneet, yksinäisen moottoriveneen horisonttiin haipuva ääni.

Niin arkinen on elämä. Häikäisevän kirkas syntymä. Kuolema jykevä.

Michelangelo David 

Hedelmäkarkkia

Toiset päivät ovat hedelmäkarkki.

Sitä imeskelee pitkään ja antaa hedelmäisen raikkaan puhallella suussaan. Parasta ettei lopu heti. Riittää nautinnollista makua ihan viime kiteeseen.

Sellaisina päivinä jää katselemaan, miten puiston hiljennyttä suihkulähdettä huolekkaasti puetaan talvipressuun. Kesän pitkässä odotuksessa on levollisuutta. Näkemisiin toukokuussa.

Sadekin silloin ripsoo lystillä. Haisee hassusti koiranturkilta ja täplittää silmälasit valohelmillä.

Kahvilan nurkkapöytä on vapaa. Pöytä nilkuttaa ja kahvi läikkyy lammikoksi alustalleen. Siinä tuikehtii kattokruunun kiteinen valo.

Tizian: Taivaallinen ja maallinen rakkaus

Pimeän sävyissä

Otollinen aika paneutua pimeään.

On pimeää ja toista pimeää. Kuin on valoa. Sen puuttumista.

Pimeä on pehmeä syli. Tumman villakankaan karhea kosketus. Salainen kohtaus.

Toinen pimeä on tummunut talvinen taivas. Avaruuden ääretön kylmä koti. Linnunradalta ja edemmäs kiitävä tyhjyys. Huimaava yksinolo.

Pimeä on takertuva uupumus. Raskaat askeleet. Maan magneetti.

Päälle kaatuvaa pimeää eivät polvet kestä. Se kuristaa kurkusta ja ottaa ilman. Kääntää maailman, pysäyttää ajan.

Kuitenkin. Pimeän sävyissä vain valon varjot.

Marc Chagall: Punainen kukko ja yö

Oi Suomi

Marraskuu on suruasuisena ahtautunut pysäkin vaatimattomaan sadesuojaan. Kengissä hiljalleen kostuvat sukat.

Ihmekö kun lumentulo antoi odotuttaa. Tuhruisen takin tummille olkapäille istahtavat taivaankauniit lumikiteet suora provokaatio.  Bling-blingiä, turhuuden markkinaa. Tuskin tuovat apua janoavalle, saati mitään mirhaa ikuisen ikävän kirnuun.

Halki tumman taipaleen puskeva, pikkukyliä nuuskiva paikallisjuna peilasi ikkunasta pois lumen aavistuksenkin. Sulki sisäänsä tutun ja turvallisen tumman: Iloluonteisen iltapäivän päätepysäkille matkaavan pariskunnan. Rehevän naisen ja halonhakkaajamiehen machomiimeineen. Niukkaa nokkeluutta runsaudella laukovan perusheikin. Meitä monta muuta halpamatkustajaa.

Tuoksuinen turvallisuus: Tahmaisiin olutläikkiin takertunut, tuhkakuppinen plyysipenkkien lauantai-illan bukee.

Oi Suomi, oodia pukkaa.

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset

Äänetöntä

Vuodenaika vaihtaa maan vaatetusta. Tavallista hitaammin. Antaa aikaa levähtää. Kertoo päättymätöntä.

Heinäsirkat eivät siristele. Hyttysten räppi on loppunut. Linnut lähteneet ja vieneet nokkahuilunsa muihin maisemiin.

Valoon on vaihtunut himmennin. Värien paletti toinen. Taivaanrannan maalarilla syvemmät sävyt.

Hiljaisuus hyväilee. Rauhaa. Pimeän taakse.

Väinö Blomstedt: Francesca

Lehtien alla

Korttelipihan ainoa koivu ripsottanut lehtensä. Lehdet lappeellaan limitysten, lämmittävät toisiaan ja mullanalaisia mönkijöitä.

Laittautuisin kovin mieluusti itsekin lehtipeiton laskoksiin. Katselisin puolisilmin hapertuneiden lehtiruotien lomitse maailman mennä. Rapisisin kainosti kaiken ruskean keskellä.

Päivähetkenä sattuisi arka valokajo nenäpieleen, aivastukseen ja lehtikasan kahahdukseen.

Kaivautuisin syvemmälle märkään tuoksuun, kuoriaisen kaveriksi. Keinuttelisin sen kuperalla selkäpanssarilla. Antaisin ajan kulua.

Uneksisin kaiken ikävän pois. Ja sen mitä tulee surku. Ei vähiten yksinäisyyteen ajautuneen  suklaakauppiaan tryffelipalloineen. Sellaisen kun ilokaan ei käy enää kaupan. Saati ilmaiseksi.

Andrei Rublev: Arkkienkeli Mikael

Säkissä

Taas se tunne kuin kaapattuna toiseen todellisuuteen. Joku väänsi pääkytkimestä.

Pimeässä säkki päässä. Edessä oleva saa empimään: ettei vain olisi yllättävä askelma alaspäin. Suorastaan jyrkänne. Tai seinä, sähköaita, umpikuja. Tatin raato.

Havahdut marraskuun mykkyydessä päiväsi nikamien niksahdukseen. Ajan nyrjähdykseen ja valon heiveröiseen nilkutukseen. Kellon vieteri pingahtaa poikki.

Tuttu muuttuu oudoksi ja öisen tyhjillä kaduilla pidetään ties pikkupirujen bakkanaaleja. Ihmekö kun eletään vainajien ja kuoleman kuukautta. Haamuja joka kulman takana.

Syytä sytytellä kynttilät ja lämmitellä tuikkeessa. Kohtapian arkeen ja aikaan tulee tuttu, toisen vuodenajan tahti.

Pimeyden voimat, perkele, nehän nenätetään.

Rembrant: Mietiskelevä filosofi

Takaisin

Aika puiden palata läpinäkyviksi. Ovat ensin haurastuneet heijastamaan taivaalta valoa, ja sitten ripottelevat lehtensä peitteeksi polulle. Unohtavat elämän.

Paikoin kokonainen metsä.

Aamun siniseen ne piirtävät terävät varjokuvat. Kerjäävät huomion ja tekevät kokonaan toisen maiseman. Vaativat kysymään, missä itsesi kanssa olet.

Päivällä on kesäistä kirkkaampaa. Varjo tekee viiltoja. Etkä todellakaan tiedä oletko. Olet. Et. Oletko matkalla jo jonnekin vai tässä. Näkyykö sinunkin läpi.

Hugo Simberg: Tuuli puhaltaa

Nilkkaa vilahtaa

On minullakin hetkeni. Nuorukaisten paljailla nilkoilla.

Olen ryhtynyt laskeskelemaan. Parhaina matkapätkinä pääsen nilkkapareissa useaan kymmeneeen, kun lähijunan lisäksi asemalaituritkin lasketaan. Sattuu olemaan samalla reitillä liikkeellä paljon alakouluikäistä varttuneempaa.

Tällaisesta ajanaskareesta huomaa kypsyneensä ikävuosiaan vastaavasti. Hieman kateellissävyisestä huvittuneisuudesta kulloinkin meneillään olevaan koleuteen.

Seuraavaksi viihdytän itseäni vedonlyönnillä: Miten käy nilkkojen marrasloskassa? Miten siististi tyyli sikiää vielä toden talven tullen?

Tämä on kiistämättä hauskempaa kuin taskunenäliinojen tiirailu. Jokaisen pikkutakkityypin rintataskusta tursuileviin liinakkeisiin katosi pikkuhiljakseen kiinnostus kokonaan.

Nilkkajutussa on ihan omaa aistillisuuttaan.

Stiina Saaristo: Juhlat

Samaan aikaan enkelit...

Aamuisen aseman harmaalle laituriasfaltille unohtunut valkoinen sulka. Kuka lie enkeleistä lähtölehahduksessaan sen pudottanut.

Tahallaan vai tarkoituksettomasti. Löytäjälle ratkottavaa.

Minkälaiset yöyksinäiset enkelten pidot olleetkaan. Tanssineet pasuunapauheessa. Kuukärryillä vihdoin kyyditty ennen valoa kotitaivaalle. Kaatuneet ilonpidostaan pilvipehmeille aamunkultaan.

Itsellä tuskin aavistusta enempää tietoa enkelien elosta. Mutta omien askelten asettelu samoille sijoille hulauttaa ilon aallon.

Ihmisen osassa on väliin paremmatkin puolensa: Sellaiset kun enkeli heittää huomenet sulallaan. Antaa ymmärtää että paljon on piilossa yhä, saavuttamatta, selittämättä ja löytämättä.

Kim Simonsson

Vihollisen voimia

Niin odotan Pyhää Yrjöä.

Vaikka pelottaa sekin, mitä seuraa. Pitkällä peitsellä ritari haarniskassaan voi saada yhtä toista tuhoa aikaan ahtaissa kaupunkirakenteissa. Varsin jos ratsunsa säikkyy seiskan ratikan kaarreulinaa.

Lapsena pelkäsin naapurin naruun kytkettyä koiraa.

Vähän kuin venäläistä rulettia. Ei voinut etukäteen aavistaa, milloin eläin oli vallan valtoimenaan. Ääntä lähti joka ohituksella niin että tiesi talossa olevan. Eikä haukussa kuulunut ylenmääräinen ystävällisyys.

Kauhistun koiria edelleen, mutta nyt pelkään myös Suomen Pankin valpasta vahtia. Joka-aamuista ilmapuhallinmiestä. Se painaa ärhäkästi kaasuvipua ja puskee ilmaa pihalle.

Ja se kuuluu, ja kauas. Eikä silkkana sulosointuna.

Pyhä Yrjö voisi pelastaa. Kun kerta taltutti tultasyöksevän lohikäärmeenkin.

Pablo Picasso: Itkevä nainen

Auringonnousu

Aallon hommana on aaltoilu. Tuulen työ työntää tyhjää ja tuudittaa puita.

Kaikilla tehtävänsä päivän näyttämöllä. Primadonnan palveluksessa.

Ennen kuin esirippu avataan horisontti saa oranssin kauluksen. Saaren metsäinen selkä muuttuu mustaksi ja hitaasti valo kapuaa ylös. Iskee säilänsä silmiin. Tämä sisääntulo ei jää huomiotta. Draamalla on diivansa.

Kuu kalpenee vastataivaan kaarella, hapertuu harsoksi siniseen. Liukenee vaivihkaisesti.

Puut kahistavat oksiaan aplodeiksi. Talot ojentuvat ja venyttävät varjonsa pitkiksi äänettömään fanfaariin.

Aurinko astuu majesteettisesti kultabrokadipuvussaan. Päivä voi alkaa puuhansa.

Marc Chagal: Sirkus

Aikaa kutakin

Nojaan junan ikkunaan. Silmäkulmassa talojen tahtiinsa katkomaa vihreää.

Kirjassa kirjaimet joukkoina sanoiksi. Sanajonot kappaleiksi. Sivu kääntymään.

Hanhiparvi omassa taivaassaan kauhoo viistosti kohti etelää. Yöstä kulkee usvan jälki pellon pientareelle.

Juna etenee, hiljentää. Ovi suhahtaa. Huokaa kohta kiinni. Lapsijoukko lehahtaa matkaan.

Aika aaltoilee itsekseen. Elämä kuljeskelee läpi. Kukin ajastaa omalla tavallaan.

Claude Monet: Saint-Lazaren asema

Itselle anteeksi

Maan ylle satoi. Vesi huuhtoi talojen värit. Maisema harmaantui.

Vain kirkko muisti muita korkeammalla valkoisen värinsä. Syntinen sai anteeksi ja huono suli unohdukseen.

Vesi lankesi kohisten ja ajelutti ajatukset virran mukana mustaan. Tyynnyttikin kaikessa kiireessään. Kaupunki sulki sille silmänsä ja antoi kyyneltensä valua.

Samassa sateessa taakka ja sen vapautus. Läpikuultavan harmaan kylmä kosketus ja siinä suoja.

Taivaan itkun lohtu.  

Kuutti Lavonen: Imprimo-kokoelmasta

Ihan ytimessä

Kaiken aikaa jotakin kohinaa.

On pyykkiä pestävänä ja paitaa silitettävänä. On roolia vedettävänä, pädettävänä ja pingotettavana. On leikittävä tärkeää ja tietävää. Pidettävä kiirettä ja sosiaalista sutinaa.

Tai silkkaa saamattomuuttaan pyörii muuten vaan perunana. Sen kummemmin korviaan lotkauttamatta. Turhia tuumimatta.

Toisinaan mutiaan myöden melankolisoituu elämänopiskeluun. Hakeutuu hengittelemään yhtäilmaa Haren ja Raman seuraan. On kosminen kokeilija ja taivaallisten takorautaporttien kolkuttaja. Vannoo väriterapian tai viimeisen vitamiinipillerin voimiin.

Mutta kun tapaa kadunkulmauksessa koiranpenikan, joka vetovaljaista ja kävelyttäjänsä talutustoiveista viis veisaamatta istahtaa auringonläiskän lämpimään, oivaltaa elämisen ydinjujun.

Siihen jää välittämättä kulkijoiden korkokopinoista, liikennevalojen pirullisista piippauksista. Laskee päänsä käpälälleen. Luo vielä kärsivällisen katseen kiskojaansa. Huokaa ja nauttii läikän lämpimästä.

Raffaello: Kolme sulotarta

 

Pieneksi ihminen

Vesi oli asettunut peiliksi taivaan harmaalle. Pilvien juhlasaatto lipuu tyynen yli huntunsa lepikon latvuksia raapien.

Hiljaisuus on rakentanut holvinsa korkeuksiin asti. Syksyn katedraalissa on pyhää.

Vakavana katsoo vaiennut luonto vuodenkierron vääjäämätöntä. Pieneksi tulee ihminen.

Vastasyntyneen näkemättömissä silmissä väikkyy tumma syvyys, veden kaikki avaruus. Suu kuin syksyn pihlajassa punainen terttu.

Aika vartoo kypsymistään, elämä täyttymistään. Hetken seisoo vesi, ei virtaa.

Vedessä häivähdys kalan kyljestä, menneen ja tulevan varjo.

Paul Klee: Legenda Niilistä

Odottelua

Tarmo ja Urho  viettävät yhteistä ikävää Katajanokan laiturissa. Pitkästyvät kunnon kelien odotuksessa. Pitäisi jo päästä, saada jäätä särjettäväksi.

Loppukesän päivä herää haukotellen viistoon aamuvaloon. Meri toivoo edes laiskaa tuulenvirettä. Näkee yhä unia tummista syysmyrskyistä syvissä aallonpohjissaan.

Pihlaja on käpertynyt rannan kivikkoon. Rapisuttelee kuivia lehtiään jotakin tehdäkseen. Marjojen tertusta jäänyt lintuparvelta vain muisto.

Talon kylkeen tulee auringon heijastus. Joku ikkunoista iskee siihen silmää kesäisten flirttien kaipuussa. Väsyy pian ja sulkee valon.

Odotellaan toista vuodenaikaa, viivytään tässä vielä hetki. Vaietaan. Ei tiedetä onko menneen ikävä isompi kuin tulevan kihelmöinti.

Wäinö Aaltonen: Kahlaaja

Hidasta kävelyä

Antoisaa kävellä hitaasti, vaikka sitten vastoin tahtoaankin.

Silmille sattuu erilaista katsottavaa. Huomaa antaa arvostustaan aiemmin ylimielisesti ohittamalleen.

Kuten katukiville. Jonkun kuutioiksi hakkaamille ja toisen kadunseläksi naputtelemille. Siihen ovat asettuneet oikoiseksi, laidalta toiselle, päästä päähän.

Samanlaiseen sommitellut eivät ensivaikutelman vastaisesti ole alkuunkaan samoja.

Jokaisella on oma muotonsa ja tyylinsä, lyhyempi, ohuempi, vähän paksumpi, rosoisempi, pyöreäkulmaisempi, halkeamalla tai ilman. Joltakulta hukaksissa kokonainen pala. Värivivahteista puhumattakaan.

Asettuvat sopuisasti kuitenkin tehtäväänsä. Pinnaksi valon heijastua. Kulkemiseen. Eteenpäinmenoon.

Onnistuisipa ihmiseltä, itseltä sama.

Ferdinand von Wright: Kyyhkyset

Moniääni

Ihmisestä lähtee useimmiten niin ääntä, ettei muu mahdu. Ja jos ääntä ei tule ulos se pyörii vähintäänkin pään sisällä. Oma ääniraitansa jokaisella.

Äänessä aina myös ihmisen teelmät. On pörinää, hurinaa, pärinää, soittoa, kilkettä ja kalketta. Monenlaista.

Olikos ääni ennen äänettömämpi?

Se saattoi olla ääneti, vaiti ja sanomatta. Hipihiljaiseen pudottaa pisaran. Antaa oksan raapaisun resonoida. Veneen hankaimen kirahtaa. Onton kopsahduksen kuulua kuun jo kelluessa taivaan tähtirannalla. Jonkun kuullun kaipaavan vaarantakaisesta kuusimetsästä kaikuaan. Siipien läpsähtää. Risun katketa.

Ääni taikoi ja taituroi salaperäiseen sitäkin salaisemman. Aavistuksen ja odotuksen. Sen joka todellisen nurkan takana yhä odottaa.

Pekka Halonen: Viulunsoittaja

Askeleet

Askeleita on monia. Useimmiten niistä ei erityisesti ajattele yhtäkään.

Mutta joskus.

Kun on aikansa lymyillyt metsäisessä marginaalimaailmassa, pellon syrjällä, kallionpyllyllä. Keinunut kaislanvarrella ja tuoksutellut vihreää lähestulkoon tainnoksiinsa.

Sellaisesta kun astuu vaakasuoriin sovitelluille kivilaatoille korkeiden talojen kaikukaapissa, tietää askeleensa ja toisenkin. Yhtenä joukossa kuulostelee itseänsä ja oman tilan ottoansa. Omia kopinoitaan.

Ääntä lähtee olemassaolon todisteeksi. Mutta muuten yläpäästä epätäsmällistyy, hapertuu, häipyy ja haihtuu. Osin ei itsenä niin olekaan.

Wassily Kandinsky: Several Circles

Kaleidoskooppi

Muistojen rompelaatikosta löytyi lapsen kaleidoskooppi.

Runsaudensarvi. Ilon tulitus. Salaperäinen ihmevekotin.

Sitkeästi siristelin putkeen ja päätin, että saan otteen värien rytmistä. Oivallan muutoksen kaavan. Seurauksen syyn. Palaan alkuun ja ihailen uudelleen. Tiedän mitä teen ja hallitsen hetken.

Sain katsoa usein ja pitkään. Ei avautunut maailmankaikkeus, ei syntynyt edes kehnoa kaavan hahmoa. Pelkkää kauneuden kauheaa kaaosta.

Käsittämätöntä ja kiistatta elämässä muutoinkin vallitsevaa. Ei kertausta, ei samaa setuppia. Elämän ehdoton kopiointisuoja.

Ambrosius Bosschaert: Asetelma 

Seura kaltaistaa

Pari päivää ollut levottomassa seurassa.

Tuuli puskee puita. Sählää kaislikossa. Narahtelee nurkissa ja ulisee ikäväänsä ovenraossa. On nin paljon liikeen ääntä että siitä tulee kokonainen hiljaisuus.

Omakin villasukkajalka alkaa etsiä toista sijaa. Ei voi ottaa hetkestä koppia kun ympärillä muu kaikki huojuu, heiluu, keikkuu ja kiitää. Kovassa kiireessä lounaasta pois.

Miettii, jos maailma ja mieli olisivatkin niin kuin ne itse asettelet. Aina eikä sattumoisin: tyyni iltahetki, korren haikea heiluri auringon viistoissa viivoissa, sinikkään pörriäisen unettava surina, laineen taputtelu laitaan. Ongen poiju kehdossaan.

Jarmo Mäkilä: Suden hetki

Viinalla ei virtaa

On muinainen uskomus, että suomalaiselle kelpaa ilmainen viina. Ja sen toivolla on saatu ihmeitä aikaan ja virtaa sinnekin, missä tulpat ovat muutenkin jo kostuneet. Hulluuksiin asti.

No eipä päde tämäkään totuus enää sellaisenaan euroajassa. Tilalle on tullut muuta himonnan ja hinkumisen kohdetta.

Talvella nähtiin, miten muoviämpärit saivat kansan rivit ripaskaan. Silloin meikäläinen, vähän itseään parempana pitävä väki, hymähteli hullutukselle. Että sankojen saanti olikin rahvaalle niin olennaista.

Mutta eipä ole varaa virnunnalle enää. Omaan nilkkaan osui. 

Mikä saa sohvaelämäänsä hyvinsopeutuneen tanakan riuhtomaan tuntikausia vesottuneilla hakkuuaukeilla, peuranpoluilla, liukastelemaan kallionkupeilla, kahlaamaan sammalhetteikössä kuin paraskin suopalloilija? Ja vielä himokkuuttaan vähääkään häpeämättä. Hullunlailla haahuillen. Kantamustaan vaivihkaisesti peitellen jos erätaipaleella sattuu näköetäisyydelle toinen, mahdollisesti samaa sateenkaaren päässä piilottelevaa aarretta ahnehtiva.

Voi sitä villiä saamisen riemua, rietasta kahmintaa, ahneutta ja omaksi ottamisen nousuhumalaa. Kanttarellimetsässä.

Giotto: Outo suudelma

Varikset torikahvilla

Kolmen variksen veljessarja nahisteli nupukivillä. Kehkeytyvän sukusaagan katselu hiveli huomiota enemmän kuin vastaavat muut, ihmisenoloiset kanssakahvittelijat torikojulla.

Siipiviitan repalereunat viipottaen kolmikon kärkevin kantoi nokassaan muhevaa ranskanperunaa. Korahteli ärtyisään minkä sai nokkapihdeistään päästeltyä.

Perässä pyrähtelivät kaksi muuta, torikorttelin pilli ja pulla.

Lienevätkö laitahyökkääjiä paikallisessa lätkäliigassa, sen verran oli taklauksen tuntua vuorovetoisessa anastusyrittelyssä. Vaiko enemmänkin vanhanliiton volvomiehiä kaasuttelemassa peltipoliisivälejä itsemurhatyyliin. Turvavälinpitämättömyydellä ja ohitusraivolla.

Lintujen touhussa kiinnosti omasta lajista tuttu tolkuttomuus. Näytillä oli kuolemansyntiä ahneudesta ja itaruudesta ilkeyden iloon ja omanvoiton pyyntiin. Täydellistä tunneälyttömyyttä ja vihanpitoa. Unohtamatta rumaa, resuista ulkomuotoa ja korviasärkevää väärinlaulantaa.

Pohdituttaa, minkälainen luomakunnan kruunu sitä on. Vai eikö ole ollenkaan.

Andy Warhol: Veitset

Tammi

Tammi on jyhevä. Hyvä mittakaavaksi elämän sattumuksiin. Suhteellistaja.

Yhden tunnen jo versovuosiltani.

Tuttavatammi jaksaa kasvatella hapsuisia lehtiryppäitä enää paikoitellen nivelikkäisiin oksiinsa.

Puun mustalla parkilla ylhäällä korkeuksissa valoa siivilöivät vihreät huiskut ovat hilpeä näky. Leikillään ja huumorilla puu viestittää ohisujahtaville, että vielä vanha valvoo. Mihinkäs tästä kiire. Nuuskii kesää ja kuulee kaislojen kaihoisan kahinan.

Ja kun kerran ei sitten sitäkään, niin kuka tietää minkälaiset salaiset salit sillä on alisessa maailmassaan manalle menoa varten.

Tähän tammeen voi vielä astua sisälle, onkaloiseen vierashuoneeseen. Puussa seisoo ja kuuntelee, miten arkihurina oudosti etääntyy ja vaimenee. Aavistelet, miten satojen vuosien viisaus on kaivanut juurensa pimeään ja kurkottanut latvansa vaihtuvaan valoon. Siinä ajassa sukupolvien kellot heränneet tikitykseensä ja kilahtaneet tasalyöntinsä ennen seisahtumistaan.

Ihmisen elämänmitta ja ahkeroitu tuntuu siinä puun sydämessä sangen vaatimattomalta. Oma pienuus luvalliselta.

Eugene Delacroix: Vapaus johtaa kansaa

Luulot pois

Elämisen yksi parhaista ja pahimmista puolista on, että mikään ei oikeastaan ole ihan sitä miltä näyttää, mitä odotat, luulet.

Ei ole hääpön harvoin kun saat itsesi kiinni ihan rysästä: Leimaat, luokittelet, luulottelet, oletat ja otaksut. Etkä opi, miten pieleen aina. Hyvässä ja pahassa.

Kaukaa jo kuulin lähestyvän moottoriajokin jyrinän. Sellaisen kumean murahtelun krominkiiltelevästä metallipelistä, jolla ratsastaa ikuista helvetinmatkaansa hapsuinen harrikkamies.

Death Warrior tulossa samaan aikaan kun pohjoisrintamalla ukkonen kumisutteli etäisiä sotarumpujaan.

Titaanien taisto? Kertakaikkinen stoppi söpöilevään suvi-idylliin.

Kun hevosvoimatyyppinen sitten kerkesi kohdalle, silmiin kiipesi marjapuuronpunainen 70-lukuinen kuplavolsu ratissaan ponihäntäpäinen perheenäiti, takapenkillä pakolliset palleroiset.

Pahemmin ei olisi äänen ja itse ilmestyksen olettelu voinut osua vinoon. Ukkopilvetkin vetivät hartiansa hissukseen kyryyn latvusten alle.

Jan van Eyck: Miehen muotokuva

Kohtaaminen

Tapasin tiellä Uskon ja Toivon sekä kolmannen, niitä vähän pienemmän.

Taivalsin pölisevää hiekkatietä jokapäiväisellä sadonkorjuureissullani kohti ladon kylkeen istutettua postilaatikkoa. Kaverukset hälisivät vastaan.

Tuuli oli jo aamusta nuuskinut levottomasti nurkkia. Etsinyt suuntaansa. GPS päivityksessä, tai jotakin. Eilisen sinisen taivaanlakeuden päälle oli sutaistu häilyvää harmaata. Oltaisiinko saamassa sadettakin?

Kun sellaisella vähäpätöisellä hetkellä varoittamatta kohtaa nuo tavoitteestaan totiset, tehtävässään yksituumaiset, tinkimättömän sitoutuneet, varmat ja onnelliset, häkeltyy niille sijoilleen.

Uskossaan ja toivossaan vahvat ja väkevät.

Ne nähtyäsi jysähdät kuin aallonpohjaan aluksinesi merikortin sillä kohtaa, jossa merkitty magneettiset häiriökentät.

Pitää totisesti kalibroida arvot. Huitaista huolet Euroopan epävakaudesta, talouden heikosta hapesta, ilmastokatastrofista ja mistä fennovoimista.

Onkimiehet menossa pyynnille. Sen suurempaa uskon uljautta ja toivon säkenöivää kirkautta.

Kuutti Lavonen: Rafael

Metsähetki

Kuivan, kallioisen kangasmetsän rapiseva tuoksu. Jäkälän murtuva riite. Sammal huokaisee karheasti. Kallio lämmön onnessaan. Muurahaiset kyntävät neulaspellollaan.

Metsänemäntä kuivattelee yrttejään. Perhosilla hohtavat siipilakanat. Korennot ensitanssiaisissaan.

Miten hentoinen on metsäinen hetki. Sen ajan kuin päivänsäde kyläilee.

Onnea ripotellaan hyppysellinen kerrallaan. Muuten menee maku.

Johannes Vermeer: Pitsinnyplääjä

Tietä

Maalaistie rahisee askelten alla omaa murrettaan. Peltojen korret tekevät aaltoja kulkijan ajatuksille.

Keskiviiva on merkitty ruohotuppain. Ohituskieltoa kirkuvat pientareen keltanot ja leinikit. Vihreää valoa, lupa astua.

Kauempaa pinkaisee peltolintu asioilleen.

Kesä on kerroksittain muistoja. Vuosirenkaita tuoksujen, tuulen, valon, värin  ja lämmön kosketuksista. Miltä iholla tuntuu, miten hetki tekee pesänsä.

Taivaan kupoli on tyhjä ja kirkkauttaan täynnä. Pitää avaruuden kylmää loitolla.

Kysyn, missä enkelit asuvat.

Georges Seurat: Hevonen pellolla

Siivouspäiviä

Kesä on pitänyt siivouspäiviään tiuhaan tahtiin. Pöllyttää ja huljuttelee puiden latvuksissa. Harjaa heinänkorsia, luuttuaa pinnan parkettia. Hoover hurisee lähes lakkaamatta.

On saanut varoa varpaitaan. Vähän ja taas väliin huiskii virutusvettä, vedetään isolla ämpärillä kaatamalla tai suihkutellaan kevyemmällä kädellä.

Mikäs, saa sitä siivota. Voin rauhassa nostaa jalat rahille ja seurata syrjästä.

Vaikka kyllä vimma tarttuukin. Pistää pään ulos ovenraosta ja antaa tuulen riipiä hiuksista. Päästää pahaa pois sateen virutellessa takinselkää. Huutaa vastarannalle vaikka sinne asti ei ylläkään. Niin on maailma vinossa ja itse eniten kallellaan.

Kyllä kesä sitten taas aikanaan silittelee. Antaa auringon paistaa. Värittää taivaskannen siniseen ja valkeaan. Hämärtyy sirkkojen soittoon.

Outi Heiskanen: Kuoriutuminen

Toinen asema

Toisessa kaupungissa rautatieasemalla on toisenlainen tunnelma. Tai oikeammin sinussa on.

Sama mitä junaa odotat, lähtevän tai saapuvan.

Ei ole jokapäiväinen tuleminen ja meneminen. On jotakin mieleenuurtuvampaa. Muisto, sen alku.

Aikaa jauhaessaan katselee kulkijoita. Jokainen on tähän hetkeen ikäänkuin tarkoituksella ripustettu. Jokainen sonnustautuneena tarkalla harkinnalla, ilmeitä myöten. Näyttämö, jossa olet monologisi kanssa.

Kävelevät ohitse, kuin et olisi. Ovat eri kohtauksesta.

Junat hengittävät ulos ja sisään. Vielä ei ole sinun vuorosi.

Ehdottoman terveellistä matkustaa toisinaan toisille asemille. Näkemään missä maailmassa on.

Peter Paul Rubens: Muotokuva

Rompetta

Kaikenlaista kertyy. Tavaraa ja muistoja. Ajatusten vinttikomeroihin, liiterin lankkuhyllyille, piirongin uppiniskaisesti jumittavaan laatikkoon.

Kuka niistä tietämään, että miksi ja ketä varten niitä mukana kuljetellaan.

Sellainenkin asia kuin saappaaseeni puhkiutunut reikä. Siihen missä varsi kutristuu kyykkyasennossa.

Samanlaisessa reikäsaappaassa seison valokuvassa pikkutyttönä. Isän kanssa. Mamman pihalla, ulkorakennuksen nurkalla. Vajan tai entisen kanalan, johon eno nakutteli tuoreilta laudoilta tuoksuvan  kesähuoneen.

Valkoisissa pikkusaappaissa punainen paikka, sellainen polkupyörän sisäkumeille tarkoitettu. Ja se suunnaton häpeä.

Valkoisia saappaita ei ole, eikä varmaan valokuvaakaan, ei valokuvaajaa, ei mammaa, isää ei enoa, ei mitään mummolaa käydä. Mutta reikä on vaan yhä ja pikkutytön häpeä kuvaan tallentuvasta rikkinäisestä saappaastaan.

Wäino Aaltonen: Syntymäpäivän aamu

Venytystä

Aamulla aurinko venytteli puunlatvuksiin. Kurkotti ja ylsi ikkunani karmiin.

Tuuli puuskutti päin päivää ja kokosi mereltä kohinaa. Pikkulintujen kuorossa availtiin jo ääniä, saatiin suureen suhinaan väriä ja viserrystä.

Venyä siinä vuoteellaan ja miettiä, miten saisi tästäkin tohinasta tolkun. Olemassaololleen kiinnikkeen. Uppotukkina tai irronneena laitalautana.

Tähän ajopuuna taas kalahdettu keikkumaan. Vielä pitäisi venyä kuiville, rantaruohikolle lepäämään, kallionkyljelle lämmittelemään.

Henkeä vetämään.

Hetkeksi sinne, missä taivas, meri ja maa levittävät joogamattojaan.

Vincent van Gogh: Unikkopelto

Rauhanlähettiläs

Se aika kun kotikulmilla kaikenlaista kulkijaa. Aina joku festivaali ja katuhappening.

Kanta-asukkaankin suotaisiin innostuvan milloin mistä urbaanista yhteisöllisyydestä, citykulttuurista. Jos ei muuta niin markkinoille maistelemaan street foodia ja muuta straittia apetta. Muotoillaan kaupunkia, läpsytetään jalkoja asfalttiin bongorumpujen tahdissa, valssia tai taijitä koko kropalla.

Mutta jatkuvat juhannustanssit vähän väsyttää. Parempi jos menisivät välillä Myyrmäkeen hihhuloimaan. Ei millään pahalla.

Tänään sitten sattui raitiovaunua Aleksilla odotellessa silmäkulmaan liehuisa vilahdus, pään päällä viistosti yläoikealla. Äkkiseltään sen ymmärsi. Rauhankyyhky. Palmunlehvän sijaan nokassa rapisevaa valkeaa liehuvaa.

Lintupolo räpiköi beauforteja vastaan ja sinnitteli liinaa mukanaan. Rauhaa, rauhaa. Olisi huutanutkin, jollei nokka niin tukoksissa sitä liinaripettä, Burger King -logolla.

Olinpa yhyttänyt sielunsiskon. Vanhemman variksen.

Pekka Halonen: Väinämöisen soitto

Tulppaanitanssi

Puistossa tulppaaneilla performanssi.

Omenapuukatoksessaan pitkiksi vanuneet tulppaanit heittävät häveliäisyytensä. Terälehtihunnut viskottuna ympäriinsä. Valkoiset harsot maassa viattomuuden menettämisen merkkinä.

Notkeat varret dramaattisin taivutuksin. Lehtiparit tangon aistillisissa asennoissa. Siemenkodat täyteläisinä suudelmaan kutsuen.

Kaikki hillitön hedelmällisyys. Sireenin tuoksuinen kutsu. Siitepölyhäivähdys tuulen sylissä.

-K12

Frida Kahlo: Aurinko ja elämä

Paras päivä

Nyt se joutui, paras päivä vuodessa. Toukokuun loppu.

Kesän kynnys. Raiteen vaihto. Piste ja alkukirjain. Päättäjäiset. Vapauden portti ja kaiken lupaus. Lunastus ja palkkapäivä.

Koulun jumppasali juhlaan pukeutuneena. Istuimeen tarraantuvat reidet, edessäistujan niskakiharat, mekon rimpsuhelma. Kokonaisen kesän punaiset sandaalit.

Hälinä ja vakava hiljaisuus. Outo jännitys, haikeus ja alkavan odotus. Puolapuiden yllä ikkunat poutapilvineen. Suunnaton sininen taivas.

Lauletaan suvivirttä ja gaudeaamusta tai vaikka ei. Päivän parhaus pysyy.

Werner Holmberg: Maantie Hämeessä

Matkalla paikallaan

Sellainen aika, jolloin ei pitäisi olla matkalla jonnekin. Pitäisi olla matkalla, mutta ihan paikallaan.

Ympärilläsi luonto, kaikki kasvava ja elävä, valo ja sen liikkeet. Lämpö, tuuli ja tuoksut muutoksessa ja huomattavaa huomiota vaatien.

Muu tekee matkaa. Pysy ja ole sinä.

Liikkuuko katsomo vai pyöriikö näyttämö? Sama. Tässä oopperassa ei puutu patetiaa. Metsän ylväitä kuorokohtauksia. Kauneuden ja kasvun kevätuhria. Hentoja huiluosuuksia, fagotin kaipaavaa kurkkuääntä.

Kelluuko koko teatteri vuolaassa virrassa. Matkalla.

Sitten ajelehtii aikanaan jonnekin syksyiseen tyveneen. Auringon lämmittämän ja meren sileäksi vuoleman luodonpahan kylkeen. Odottamaan seuraavaa kevään kuljettamaa pikavuoroa ja miettimään onkohan siihenkin vielä paikkalippua luvassa.

Carl Laarsson: Tyttö ja omenankukat

Elämän tarkoitus

Pieni poika hahmottaa maailmansa kuvaa traktoreilla. Pellervo kun on, pellon poika.

Traktori on päivänsä ajanlaskussa tasalyönti ja vartin yli. Taival hetkestä uuteen. Mitta.

Kauanko kestää traktorihavainnosta toiseen? Milloin sininen lelupeli asettui ajamaan keittiön mattopeltoa? Milloin ajohomma loppuu? Seuraava alkaa?

Mikä maailmassa on tärkeää ja mielenkiintoista. Mitä elämä on?

Traktori.

Viljelyaukeat polveilevat horisonttiin. Jonkun isomman isännän vainiot lepäävät maisemassa ja keinuttavat katsojaa mainingeissaan.

Kauempana joku ajaa traktoria. Aurinko paistaa. Elämä on.

Henri Matisse: Kuulapeli

Toivosta ja toivottomuudesta

Voikukka kekkuloi puiston vihreällä veralla. Kertakaikkisen tyytyväisenä eloonsa. Vähääkään valoisuuttaan piilotellen. Aurinkoisena vaikka aurinkoa ei oltu päivään pariin näillä main nähtykään.

Harvoin todistaa sellaista silmitöntä toivoa, niin että häikäisee. Ehdotonta ja periksiantamatonta.

Useimmiten toivon laatu on vähän vetäytyvä. Huomaamaton.

Kun toivoa on sopivasti, käytännön kohtuullisesti, ei sitä pane erityisesti merkille. Kunhan elämä kulkee, ja suurin piirtein suunnassa.

Mutta sen puute. Toivottomuuteen tallaantuminen. Sen sielu totisesti tuskittelee ytimissä asti.

Kunnes pimeimpään sitten pilkahtaa pienikin toivo. Oitis tunnistat.

Kuin sisilisko se hipsii kallion kupeen lämpöön. Ei jää kauaksi siihen köllimään, mutta viuhahduksen verran. Niin että huonommallakin huomiokyvyllä verkkokalvolla vilahtaa.

Toivo herää.

Albert Edefelt: Laivanrakentajat

Pullaa poskeen

Mistä syystä pulla maistuu? Miksi ihmisen pitää aina aika ajoin, ja toisinaan useamminkin, saada pullaa?

Istuttiin moottoritien varrella sellaisella monitoimiasemalla ja shoppailuseisakkeella. Mussutettiin ajomatkaa lyhyemmäksi kahvilla ja korvapuustilla. Hyvältä maistui.

Perimmäisiä kysymyksiä. Niitä putkahtaa kymmenien aviovuosien uurruttamasta uneliaisuudesta, kun tottumuksen vääjäämätön lautturi kapuloi verkkaan kahden väliä.

Eivät hevosetkaan evoluutiopolulleen ole kaivanneet taikinatiinuja. Tammat eivät tarttuneet alustushommiin vaikka sitkoa sorttia ovatkin. Tyytyvät kauraan ja muihin viljapitoisiin, ihan luomuna.

Mutta ihmisen piti päästä palmikointihommiin heti kun onnistui tekemään tulen ja sille asettamaan ensimmäiset astiansa. Ja nyt siitä pullamössöilystä ei näytä tulevan loppua: Dallas ja Texas, Lucia ja rahka sekä vielä kanelikierteinen voisilmä. Ihan hervoton valikoima hiivakohokasta.

Onneksi sentään pulla maistuu muillekin kuin suomalaisen liikenneaseman asiakaskannalle. Ainakin ruotsalaisille, ovat puheiden mukaan meitäkin persompia pullaposkia. - Vaikka ei millään pahalla.

Mikä olevaista on?

Tapasin työkaverin kengät. Kirpparilta kulkeutuneet.

Ne olivat niin suloiset, että pakko puhjeta puheisiin. Loogisjärjellisesti elottomat esineet olivat asettautuneet olomuotoonsa, joka kertakaikkisesti inhimillisti ne. Pakotti seurusteluun ja hyväntahtoiseen päivittelyyn.

Sai miettimään olevan ja olemattoman sumuista saumaa. Sitä mikä on persoonaa, ihmistä, mikä ajattelua, aineenvaihduntaa, atomeja uudessa järjestyksessä, materiaa ja antimaterian mystiikkaa. Sielua kaikessa syvyydessään.

Että mitä kaikki oikein on, kun mikään ei ole välttämättä miltä näyttää. Vai onko sittenkin.

Varovasti pitää edetä tällaisten mietintöjen kanssa. Vähän kuin umpipimeässä metsämättäillä. Sammalen ja kovaposkisten puiden välissä.

Leonardo da Vinci: Nainen ja kärppä

Aamulypsyn aikaan

Lehtipuut hulmuttelivat heti aamusta kainon vihreitä helmojaan. Jos olisivat juuriltaan irronneet, niin olisivat kirmanneet niiltä sijoiltaan ylös Linnunlaulun kalliolle kuin Suomi-filmin punakat piiat.

Oli heti niin aurinkoista, että päivää olisi voinut haukata kuin kypsää omenaa.

Talojen ikkunat iskivät säteille silmää. Kadut marssivat ryhdikkäinä renkipoikina peltopuuhiinsa puhtaassa valkeassa valossa. Koko kaupunki heräsi anivarhaiselle aamulypsylle nuuhkien tuulta ja tuulen suuntaa. Taivaan sini oli niin sinistä, että ylös katsoessa huimasi kuin altaan ylimmältä hyppytasanteelta.

Tuomiokirkolla esiliina pestynä ja hiuksille kietaistu vihreä liina. Terhakka pakettiauto tarjoutumassa lypsyjakkaran virkaan.

Kadunpesijän vesiletku suhisi kuin utareista maito lypsäjän kämmenistä tyhjään ämpäriin.

Elämän täyttä on valon, valkean ja sen tuoreen vihreän vivahde.

Elämäsimulaatio

Vappu on yhdenlajin elämäsimulaatio. Se herättelee talvihorroksesta ne, jotka valveille tahtovat. Se on pikakelaus lapseen, ilonpitoon, irtiottoon, vastuuttomuuteen, kohtuuttomuuteen. Jokellusta, kukerrusta, pihinää ja poksahdusta.

Se on kaiken olevaisen sekopäinen arkkiveisu.

Vappu kohottaa altismieliset korkeuksiin samoin kuin taivaansineen supistuvat kaasupallot.

Se opettaa kovapäisimmätkin tajuamaan oman oudon eksistenssinsä maailmankaikkeudessa. Se on se tunne kun kuohuviinipöhinä päässäsi siristelet horisonttia vaakamalliin ja vastaan tuijottaa samansuuntaisessa pyrkimyksessä toinen sihinäpää.

Tämän simuloinnin syvintä olemusta emme ymmärrä emmekä koskaan tulee ymmärtämäänkään.

Mitä myyttistä perimää kelaamme? Siinä kysymys kun silliaamiaisesta on ehditty iltapäivän huikopalaan.

Ansoitettuna serpentiinikatiskaan vihoviimeisen olon äärelle. Elämän kertakaikkisen ikikysymyksen edessä.

Miró Nainen, lintu ja tähti

Arka kevät

Kevät on tullut kaupunkiin aroin askelin.

Se on saanut pensaiden silmut paisumaan ja puiston puut pörhistymään aavistuksen vihreään. Mutta varoen.

Mereltä on noussut hiljainen sumuharso hypistelemään kulkijan hiuksia.

Voikukka suipistaa nuppujaan. Se ei ole vielä valmis pussaamaan päivää poskelle.

Naulakossa kauhtunut talvitakki odottaa edelleen päällepukijaa. Vuodenajan välitilassa kelluu kalpea minä. Silmät tekevät kevätsiivoustaan ja tiputtavat kyynelen. Kohta kimmeltää kesän odotus.


Kadun haavassa
vihertää pieni lehti,
kevät parantaa

Jumalten sohvapöydällä

Elämä on palapeli, jota jumalat kokoavat olohuoneensa isolla sohvapöydällä.

Toisinaan palanen löytää paikkansa. Jokin väri, muoto, tarvike tai tarkoitus alkaa ilmaantua. Toisinaan joutotyö lojuu koskemattomana muun jumalallisen menon alle unohtuneena. Ajoittain palasia tippuu maton hapsuihin ikiaikaiseen kadotukseen tai varisee sohvan pehmusteisiin jumalten selän taakse.

Kokoamisessa on kohtalaisesti puuhaa. Paloja on, ja kuin kiusallaan kuvaan on laadittu niin paljon näennäisesti samanlaista sinitaivasta, totisen yksioikoista vuorenseinämää, monotonista mäntymetsikköä ja loputon määrä toisilleen tuttua heinänkortta. Vaivaa ja hammasten kiristelyä. Aavisteluja ja nappiin napsahtamisen riemua.

Kukaan kokoamisharrasteen ääreen kumartuneista ei tiedä, onko kysymyksessä palaparatiisi vai helvetti. Iso kuva on jossakin turmiolla ja tärvätty.

Palasen kannalta onnellista, että tänään jumalillakin on vapaata. Salitreeniltä palattuaan, ennen illan uutishartautta kuka ties sattuvat siirtämään jonkun jonottajista kohdilleen.

Akseli Gallen-Kallela: Poika ja varis

Yö uskaltaa päivään

On päiviä jolloin yön elämä kulkee kanssasi päivän puuhiin. Riippuu liepeissä hämilliseen kiusallisuuteen asti. Et tavoita tosiminääsi vaikka miten kurkkisit takapenkin suuntaan.

Joskus aamua edeltänyt on niin sakeanaan tunteita ja tunnelmia, tosia tai uneksittuja, että aamu on enemmänkin jonkin unohtuneen unenpätkän jatke kuin omaksi koettua oikeaa arkielämää.

Sitä rämmiskelee harsoisin silmin korttelissa. Yrittää saada likimääräisesti pitävän otteen kadunkamarasta. Skarppaa kohti tukevaa kuulohavaintoa risteyksessä kimottavasta liikenneohjaimesta. Puksahtaa vasten koripallopelaajan vatsalihasta ovesta astuessaan. Erottaa kosmisen kohinan valtionrautateiden aikataulukuulutuksesta. Pienten mahdollisten vihreiden miesten askelkopseen.

Miettii milloinka tuokin korsi lakkasi kukkimasta ja mikä merkitys tuulessa kolisevalla tyytyväisesti tyhjennetyllä tölkillä on tässä todennäköisyyslaskennassa.

Tömähtää päivään kuin ilmatyynyyn. Vaipuu vaimeaan kummeksuntaan. Antaa asioiden olla ja mennä. Unohtuu öiseen.

J. M. W. Turner: Höyrylaiva lumimyrskyssä

Kaupungin kaveri

Askelissa pirskahtelee kaino ilo. Sellainen arkinen. Tuttujen talojen kainalossa, käsi kaupungin kädessä.

Tieto siitä, että paikat ovat kavereistasi parhaimpia.

Pysyvät pitkään, eivät pienistä muuksi muutu, karkaa jokaisen kulkijan kyytiin, katoa ja lakkaa olemasta. Harvoin pitävät suurempaa meteliä itsestään, mutta näkevät askeleesi ja kuulevat ajatuksesi. Lohduttavat, tyynnyttävät. Antavat. Ovat ja tasapuolisesti. Häpeämättä, ja sitä mitä ovat. Aitoja.

Avoinna ja rauhallisesti kuin avara Töölö. Hötkyilemättömästi ja tarkoituksenmukaisesti.

Paikat arvostavat, itseään ja sinua, sellaisenaan.

Ne jakavat myötätuntoa kirkuville röyhkeille lokeille ja vihaisille viisaille variksille.  Varpusille puskatirskeissään ja sillekin, joka ei saa suutaan auki.

Kapungin käsi lämmittää räntäsateessakin.

Rafael Wardi Neulova nainen

Aika loppuu

Aika aina loppuu, vaikka niitä on monia: Tämä, juuri ollut, muistoissani, aikoja sitten, unohtunut. Hetki ja ikuisuus. Ikiaikainen. Luvuton.

Aika, jossa tie kulki tuskitellen työmaansa läpi.

Oman lajini korskeuden korkea veisu. Paikaksi ja maisemaksi tunnustettu, kymmenien ja toistenkin tuhansien vuosien satojen kärräämä, puretaan olemasta.

Tieinsinöörin märkä uni. Vedetään metsät matalaksi, riivitään maa ja multa pelloilta luita myöten kallioksi. Ja panostetaan tuhannen soraksi.

Mitähän minäkin tällä tiellä teen.

Lascaux'n luolamaalauksia

Talvipuutarha

Talvipuutarha koreili monenkirjavalla harmaaksi pelkistyneen pääsiäiskaupungin vastakohtana.

Limellä piristetty inkiväärimehu oli kaadettu suoraan taivaan kartanoiden kannusta. Kylmää ja virkistävää.

Yrttinen pelargonia tuoksui ja orkideat kurottelivat kaulojaan kosteaan.

Liikkeellä oli paljon kiljahtelevaa ja kovaäänistä pikkujoukkoa. Sitä ylenpalttista pirskahtelevaa läsnäoloa. Niin yksiselitteistä ja ehdotonta olemista. Vailla häpeää ja rajoja. Omaa kuolemattomuuttaan julistavaa, elämää kohtuuttomuudella ahmivaa. Kasvavaa.

Tuli hetkeksi kipeä kaipuu. Lapseksi. Unohtamaan kaiken, ikävän ja muunkin.

Talvipuutarhan lasien takana hämäröi tyyni Töölönlahti. Linnunlaulun lehdettömät puut pudistelivat oksiltaan päiväsateen pisaroita kuolleille lehdilleen. Talven muisto rannan korsissa.

Asteltiin hiljaisina kotia kohti.

Jan Groth Merkki

Ansaittua

Ansaittu onni on samalla tavalla absurdi kuin ansaittu epäonni. Mahdoton.

Elämässä on niin paljon ja koko ajan nieltävää. Ei tarvitse katsoa kauas, ei edes itseä pidemmälle. Elämä tulee syliin lupaa kysymättä.

Silmän voi antaa vaivihkaa viivähtää kanssamatkustajan olkapäällä kun odotellaan yhtä ja samaa vaunuvuoroa. Noustaan ja istahdetaan penkeille. Kallistutaan kaarteessa kuin aallokossa. Katsellaan sadetihrun läpi Kaisaniemen puistopuita. Ja kummallakin kassissa samaa siipikarjaa chilimarinadissa.

Ja ollaan kaukana toisesta kuin aikaa sitten sammuneiden tähtien maahan kiirivä valokajo.

Ei ole yhteistä kauhaa, jolla elämää annostellaan, ei samaan kalibroitua mittamekaniikkaa.

Siksi kai on niin vaikea, mahdotonta lähes, avata silmiään toisen silmille.

Cornelis van der Voort: Nuoren naisen muotokuva

Myötätunnoton

Kaupunki osaa olla kertakaikkisen kylmä ja tunnoton. Kun se päivä päälle sattuu.

Se haisee märiltä  hiuksilta ja kostuneelta talvitakilta. Korot kopsivat asfalttiin kuin suoraan ohimoon. Autojen kiihdytyskaasutus riuhtaisee huivin suojan.

Kadun reunoilla upottavat silmäkkeet, joihin kengät läsähtävät hörppimään.

Myötätunnon puute kirkuu. Valot eivät vaihdu ikuisuuteen. Pysäkin katos tarjoaa suojan kuin unohtunut lastenloru. Käsi kohmettuu eikä tavoita toista.

Miten monta meitä onkaan.

Ja tulee toive:

Kasvaisipa kotona koivu. Sellainen sileän valkorunkoinen, dalmatiantäpläinen. Olisipa sillä pienet hauraat lehdet ja auringon valo vihreän läpi. Istuisin selkä sen kyljessä, ajattelisin muurahaisen juoksuja. Vetäisin vihreää ja valoa syvälle sisään. Ja olisi kesäinen lämmin.

Heikki Marila Kukat